Joululomalla raivosiivosin kirjahyllyt. Motivaationa, tilanpuutteen lisäksi se, että jos joku hyllyä tutkii niin itseä ei hävetä. Siksi ostankin kirjakirjoja nykyään tosi harvoin, sen sijaan BookBeatista kuuntelen/luen 1-2 kirjaa viikossa. Tuollaisen lukupalvelimen hyvä puoli on se, että huonoja kirjoja ei tule luettua, jos joku ei ensimmäisen kolmanneksen aikana kolahda, niin kesken jää. Ja jos taas joku siellä järisyttää, niin sitten kirjakirjan hankinta on edessä. Tekee mieli omistaa jotain niin ihanaa ja lisäksi tukea kirjailijaa.
Tässä kolme hyvää kirjaa loppuvuodesta. Kuulotorvi tuli hankittua, noita muita ei, mutta ei hävetä suositella.
Leonora Carrington: Kuulotorvi. Kertakaikkisen hurmaava, hulvaton, hillitön, anarkistinen ja surrealistinen teos. Käsikirjoitus valmistunut jo 50-luvulla Meksikossa, kirja julkaistu 70-luvulla, mutta suomennettu vasta 2025.
Poika, miniä ja vastenmielinen lapsenlapsi tyrkkäävät juuri ystävältään kuulotorven saaneen, 92-vuotiaan Marian Leatherbyn seniilien naisten vanhainkotiin. Kalteroiduksi pakkolaitokseksi pelätty paikka onkin absurdi yhteisö, ja asukkailla mielikuvitukselliset kodit. Marian asuu majakassa, jossa suurin osa huonekaluista on maalattu seiniin. Paikkaa pitävä pariskunta toteuttaa hämärää filosofiaa, seinällä on taulu silmää iskevästä abbedissasta, ja miten Graalin maljakin tähän liittyy. Ynnä paljon paljon muuta. Mahtavaa, oivaltavaa huumoria, monta kertaa nauroin luurit päässä yksin julkisilla paikoilla. Absurdi, hilpeä ja tavallaan tärkeä, villin unen pitelemättömällä logiikalla etenevä tarina, jonka sanoma kaiken muun lisäksi on että vanhoja naisia ei todellakaan pidä väheksyä.
Kirjailija on surrealistinen taidemaalari, jonka alkusanoissa lyhyesti kerrottu oma elämäkin oli tapahtumarikas. Olga Tokarczukin loppusanoista vielä lisää oivalluksia kirjan sanomiin. Aivan loistava lukija, mutta kannattaa vähintään myös selata e-kirjaa, koska mukana kirjailijan lapsen kuvitus. Itse tilasin saman tien kolme kirjakirjaa, koska tässä lahja jota kehtaa pitää hyllyssä.
Arundhati Roy: Turvani ja myrskyni. Hieno omaelämäkerrallinen kirja, alun fokuksessa ennen kaikkea suhde äitiin, Mary Royhyn, joka oli legendaarinen feministi. Mary oli lähtöisin etuoikeutetusta suvusta, mutta ei alistunut naisille asetettuihin odotuksiin, nai ensimmäisen kosijan päästäkseen pois kotoa, sai kaksi lasta ja erosi, sinnitteli köyhyydessä. Perusti koulun joka vuosien kuluessa nousi monin tavoin kukoistukseen. Käräjöi vanhaa perimysoikeutta vastaan jonka mukaan tytär jää puille paljaille, ja voitti. Kääntöpuolella sitten omiin lapsiin kohdistunut henkinen ja fyysinen väkivalta, tempoilu ja syyllistäminen. Oli näille koulun puhuttelutavan mukaan Rouva Roy. Niinpä Arundhatikin häipyi heti kun pääsi ja katkaisi yhteyden vuosiksi. Turvalliseksi suhde ei käynyt koskaan, mutta ihmisjärkäleäiti pysyi aina keskiössä ja ehkä jotain rakkauden kaltaistakin lopulta vilahti.
Kirjan loppupuoli kertoo kirjailijan opiskelusta, sinnittelystä, elämästä köyhyydessä, ihmissuhteista, kypsymisestä kirjailijaksi ja yllättävästä menestyksestä. Sen jälkeisestä aktivismista. Intian epätasa-arvosta, naisvihasta, nationalismin noususta ja silmittömästä väkivallasta, vahvemman oikeudesta. Kirjailija ei ole voinut ummistaa näiltä silmiään, vaan on ollut pakko ottaa kantaa, valita puoli.
Tämän jälkeen muutama vuosi sitten luettu Äärimmäisen onnen ministeriö saa uusia merkityksiä. Luulin myös lukeneeni Joutavuuksien jumalan, mutta en ollutkaan, ja nyt sekin aukeni hienona, kohtalokkaana ja pahaenteisenä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Hanna Weselius: Pronominit. Ei ollut helppo kirja, mutta kannattaa antaa mahdollisuus. Ilmastonmuutoksen vuoksi dystooppisessa lähitulevaisuudessa yhteiskuntien rakenteet ovat romahtaneet, vedenpinta noussut tai laskenut, sade tai kuivuus tai helle tai pakkaset jatkuvat ennustamattomasti ja tympeää sientä kasvaa joka paikassa. Osa ihmisistä päättää lähteä, osa jäädä, jotkut katoavat.
Kaikki tämä käy ilmi lähinnä epäsuorasti, sivulauseissa. Koska suurimmaksi osaksi kirjan tapahtumat keskittyvät lentokoneeseen, joka on matkalla tuntemattomaan määränpäähän. Eri matkustajien pään sisällä käydään tajunnanvirtatyyppisesti, tämän hetken meininki ja henkilöhistoria avautuvat pirstaleina. Matkustajista puhutaan vain istuinpaikan mukaan: 29A, 52L, 9C jne. Ainut työntekijä matkustamossa on stuertti, jonka kärryistä löytyy liian vähän ja random tuotteita, mutta hän yrittää ammattimaisesti pitää homman kasassa. Osa istuimista koneen keskellä on peitetty pressuilla eikä kukaan tiedä mitä niiden alla on. Ohjaamosta kuuluu satunnaisia pimputuksia, mitään infoa mistään ei anneta vaikka lento on kaikkea muuta kuin tasaista.
Lyhyempi jakso kirjassa tapahtuu maissa, missä paikalleen jäänyt postaa videoita kuulumisistaan tietylle pois lähteneelle, ja sitten on herkullinen analyysi ämpäreistä. Näiden alkua ja suhdetta lentokonetarinaan oli vaikea hahmottaa äänikirjasta, joka muutoin toimi formaattina hyvin. E-kirja auttoi, ja hetkellisesti kirjan nimen ideakin avautui. E-versiosta otin myös talteen matkustamokartan, että muka pysyisin kärryillä tyypeistä. Mutta ei ollut tarpeen, riittävän hyvin tajusi kenen pään sisällä milloinkin oltiin, eikä sillä toisaalta ollut edes väliä, yleisymmärrettäviä ihmisajatuksia kumpuili kone täynnä. Paljon ajateltavaa ja kirjapiirissä keskusteltua tästäkin.
Onko näkemyksiä näistä kolmesta teillä? Kuulotorvesta erityisesti olisi hauska kuulla ajatuksia?
