Komedia pankkiryöstöstä peruttiin sairaustapauksen vuoksi, mutta junaliput oli hankittu niin mentiin sitten tänne.
Status Quon idea on kääntää naisten ja miesten valtaroolit päikseen. Kolme rinnakkaisversiota Mikael Malmberg (huom. ei Micke, vaikka kaikki sitkeästi tätä olettavatkin) nimisestä nuoresta miehestä aloittaa eri työpaikoissa, eli apteekissa, kiinteistönvälittäjänä ja näyttelijänä. Lisäksi siviilielämässä on suhteita. Naiset ovat toksisia, käpälöiviä, törkeyksiä puhuvia päsmäreitä. Miehet omissa porukoissaan avautuvia, välillä bilettäviä herkempiä tyyppejä. Joo, kuvio teki selväksi millaista käytöstä on aiemmin pidetty normaalina tai sellaisena jota pitää vaan sietää. Tavallaan ei mitään järisyttävän uutta herätystä, mutta ihan hauskoja hetkiä.
Se mikä tosiaan vähän häiritsisi, ja näytelmän jälkeen keskusteluissa oikein kirkastui, oli että tässä oli sitten kuitenkin toteutettu niitä alkuperäisiä valtarakenteita. Eli että määräävässä asemassa olevat, tällä kertaa naiset, käyttäytyivät ja pukeutuivat korostetun maskuliinisesti, puhuivat matalammalla äänellä. Kun taas alisteisessa asemassa olevat miehet käyttäytyivät feminiinisesti, puhuivat korkeammalla äänellä, sipsuttivat, pukeutuivat eksentrisesti. Että tavallaan siis otettiin se kanta että maskuliinisuus on vahvaa ja feminiinisyys heikkoa. Olisiko voinut ja pitänyt olla aidon oikeasti toisin päin ihan kokonaan?
Ei kaduta että tuli nähtyä, hienoa näyttelijäntyötä, nukkien ja yksinkertaisen lavastuksen hyödyntämistä. Ja Lillanin tilat ovat tyylikkäät ja se ympärillä soljuva ruotsinkieli jotenkin kohottaa, niin että sitä tuntee itsensäkin osaksi sivistyneistöä. Kyllä siellä aina välillä kannattaa joku juttu katsoa.
