Lauantain teatterireissu Helsinkiin Kansallisteatteriin. Ensin päivällä pienellä näyttämöllä Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta ja illalla Oboh Maalaamosalissa.
Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta on monologinäytelmä. Näyttämöllä vuorollaan kolme eri suomalaista naista, joista jokaisella jonkinlainen yhteys Israelin ja Palestiinan konfliktiin. Yksi lähtee trustedhousesitters-diilillä Israeliin hoitamaan koiraa, näkee siellä kaksoisolentonsa, ajautuu tilanteisiin. Toisen lapsuudenystävä asuu nykyään Israelissa, yhteydenpito on jäänyt, kunnes ystävä alkaa ilmestyä öisin kertojan keittiöön. Kolmannen paras ystävä dumppaa lapsensa, kertojan kummilapsen, kertojan hoidettavaksi koska kokee pakottavan tarpeen tehdä jotain ja lähteä sota-alueelle Medicines sans frontiersin kautta. Neljäs näyttelijä haahuilee sanattomana lavalla vähän kuin rekvisiittana kuvittamassa tarinaa ja loppupuolella laulaa todella kauniisti vaikeaselkoisen biisin. Lisäksi yksi soittaa flyygeliä ikään kuin taustatunnelmaksi koko näytelmän ajan. Lavastus symboloi raunioita ja uhkaavuutta.
Olen vähän huonossa asemassa arvioimaan varsinkaan näytelmän ensimmäistä puoliaikaa koska olin väsynyt huonosti nukutun yön jäljiltä. Joten huomasin nukkuneeni ensimmäisen monologin puolivälistä toisen ehkä puoliväliin. Kolmannen kuitenkin Wenla Reimaluoto esitti sen verran dynaamisesti ja intensiteetillä, että kyllä pysyin hereillä ja jopa eläydyin kertojan kokemuksiin. Mutta ehkä tämä nukkumiseni kuvastaa näytelmän luonnetta. Ihan valtavat, melko monotoniset tekstimassat, kukin monologi kestää varmaan puoli tuntia. Hyvin vähän muuta lavalla tapahtuu, eli pitäisi herkeämättä keskittyä äänikirjanomaiseen kerrontaan sinänsä ihan uskottavasta mutta erittäin yksityiskohtaisesta katsauksesta kunkin kertojan elämään. Toisella puoliajalla sama meininki jatkuu, paitsi että nyt kenenkään tarina tai kerronta ei erotu siitä ankeasta pötköstä.
En oikeastaan yhtään ole sitä mieltä, että teatterissa pitäisi rentoutua ja viihtyä, vaikka kyllä sekin välillä mukavaa on. Mutta jos halutaan provosoida ja herättää ajatuksia, niin teatterilla olisi niin paljon muitakin keinoja käytössä kuin loputon puhe. Nämä harjoitelmat sodan ja rakkauden vuosilta olisivatkin ehkä toimineet kirjana. Jota en kuitenkaan välttämättä olisi halunnut lukea. Ei silti kaduta että tuli nähtyä, ihan ajatuksia kyllä heräsi. Ei niinkään Israelin ja Palestiinan tilanteesta, vaan teatterin tekemisen keinoista. Saatan nimittäin jatkossa suhtautua varauksella monologinäytelmän konseptiin.
Oboh korosti tätä erilaista teatterin keinojen hyväksikäyttöä. Pienellä, intiimillä lavalla Leo Ikhilor yksinään kertoi huikealla läsnäololla, heittäytymisellä ja karismalla tarinansa ulkopuolisuudesta ja vammaisuudesta. Leolla on lievä dysmelia, sormien kehityshäiriö, joka ei hänen toimintakykyynsä ole vaikuttanut mitenkään, mutta on aiheuttanut reaktiota muissa ja sitä kautta hänen omakuvassaan. Ajoittain surrealistisella otteella, intensiivisillä mutta tunnelmasta ja tilanteesta toiseen nopeasti vaihtuvilla katkelmilla Leo kertoo nigerialaisesta kansanperinteestä ja uskomuksista sielun kiertokulusta, suomalaisesta koulusta ja ihmisten välisestä dynamiikasta. Ja muusta. Kielinä suomi, englanti ja joku Nigeriassa puhuttu kieli. Rekvisiittana ennen kaikkea intensiivet, hienot valot ja muutama asu ja esine. Asioita ei selitetä puhki, katsoja saa eläytyä tilanteisiin ja oppia elämästä ja itsestäänkin.
Tätä on teatteri hienoimmillaan, tai tätäkin. Kiitos. Oli viimeinen esitys, mutta voisi hyvin tulla vaikka Teatterikesään tai muuten kiertueelle, joten jos tulee tilaisuus niin katsokaa.
