Olin lukenut Punaisen erokirjan joskus vuosia sitten ja pitänyt loistavana, mutta enpä sitten kuitenkaan muistanut siitä paljon. Tai siis oli mennyt sekaisin mikä kaikki oli Punaisesta erokirjasta ja mikä Heini Junkkaalan Sopimaton -elämäkerrasta. Ja sama kai koski näitä trilogian kahta ensimmäistä osaa, jotka autofiktiivisesti käsittelivät Saision lapsuutta ja nuoruutta. Koska noita asioita oli sivuttu myös elämäkerrassa, joka siis muuten oli kertakaikkisen mielenkiintoinen ja hieno kirja, vaikka en elämäkertaihmisiä olekaan.
Tässä trilogiassa, varsinkin alkuosissa, hurmaavaa oli Saision vilpitön kokijuus. Lapsen nahkoihin pääsi ihanasti Pienimmässä yhteisessä jaettavassa. Haluamaan lippalakkia ja haluamaan olla poika. Hienoa oli Saisiolle jo lapsena tullut oivallus omasta kirjailijuudesta, kyvystä sommitella lauseita kuvaamaan tapahtumia. Merkityksellistä oli minä ja hän pronominin vaihteleva käyttö kuvastamaan tunnetiloja – kovissa paikoissa asian katsominen sivusta, etäännytys omasta itsestä ja muuttuminen ”häneksi”. Perheenjäsenten ja ystävien, rakastettujen kuvaus uskottavaa ja värikästä, ei mustavalkoista ollenkaan. Sarjassa konkretisoitui lapsen kasvu sopeutumista teeskentelevän nuoren kautta nuoreksi aikuiseksi ja sitten omaksi itsekseen.
Osittain nämä kolahtavat koska aiheet ja tilanteet osuvat lähelle. Oma lapsuus kului vappumarsseilla ja postin tuomaa Tiedonantajaa eteisen maton alle potkien kavereiden tullessa kylään. Nykyään oma jälkikasvu etenee näyttelijän urillaan ja seksuaalivähemmistöjen asia on lähellä. Mutta vaikka ei samaistumista kokisikaan niin kyllä nämä kannattaa lukea. Punainen erokirja on Hesarissa rankattu tämän vuosituhannen parhaaksi suomalaiseksi kirjaksi ja kehuttuja ovat nuo alkuosatkin. Ihanaa kieltä ja hauskaa myös kuunnella Saision itsensä lukemana.
